29th
Meitsi ja Sveitsi - take one
Shnit-lyhytleffafestarit oli siis the place to be menneenä viikonloppuna. Oli sen verran luppoaikaa reissun varrella, että tuli tägättyä muistiin sanoja sieltä täältä Bernin kaduilta. Vielä tässä vaiheessa niistä on varmasti ihan mahdollista parsia kasaan stoori ensimmäisestä leffafestarimatkasta ulkomaiden maisemiin. Kokeillaanpa.
Ihan enstekseen, kun saapuu lentäen Zürichiin, on hyvät mahdollisuudet laskeutua sellaiselle kiitotielle ja sellaisesta suunnasta, että noin sadan metrin korkeudessa bongaa väistämättä koneen vasemmalta puolelta peltoon kuvioituja mainoksia. Siis traktori-size kuviointeja. Ja eikös siellä ole kaikkein komeimpana ja kirkkaimpana mainos juuri siitä, mitä odotitkin: sveitsiläinen linkkuveitsi! Niin, että saatte arvon switzerit syyttää tietyistä käsityksistä aivan itseänne.
Zürichissä hyppäsin Berniin kulkevaan junaan ja sain ensimmäisen aavistuksen siitä, että kaikista “yeah-yeah, they all talk english here” -vakuutteluista huolimatta ei kaikki puhuisi fluenttia englantia täysin vapaaehtoisesti. Myöhemmin reissun aikana vastaus kysymykseen “You speak english?” tulisi kääntymään enemmänkin suuntaan “No.” - tai “No, I don’t.”
Bern on pieni kaupunki. “…so you don’t get lost in big big Bern downtown” kirjoitti paikallinen hostini sähköpostissa etukäteen - hän valehteli tai vitsaili, todennäköisesti molempia yhtäaikaa. Katsoin rautatieaseman karttaa noin minuutin ja marssin suoraan festareiden pääleffateatterin pihaan. Ei, se ei ollut viereisessä rakennuksessa, mutta eipä kuitenkaan kaukana siitä. Ja muut kolme teatteria löytyivätkin sitten periaatteella “tuonne kadun toiselle puolelle ja kulman taakse vasemmalle/oikealle”.
Valehtelematta en eksynyt Bernin vanhaan keskustaan yhtä ainutta kertaa. Ja jotta kaupunkisuunnistustehtävä olisi vielä helpompi, kulkee koko kaupungin läpi mutkitellen Aare-joki, jonka sykähdyttävän kauniin rantaviivan ansiosta harhaan kulkeminen on jo mahdotonta. Tai sitten täytyy kahlata todella päättäväisesti.
Well, Shnit-festarin järjestäjät olivat perjantai-iltapäivänä aivan yhtä pihalla tilanteesta kuin matkamies itse. Puolustuksena mainittakoon, että minä olin meistä se, joka oli juuri saapunut vieraaseen paikkaan. Tarkalleen ottaen festaritoimisto ei ollut vielä kolmen aikaan edes auki ja ehdin hyvin käydä syömässä reissun ensimmäisen spagetti bolognesen lähiraflassa. Jostain kumman syystä, joka ei varmasti voinut olla Sveitsin hintataso, perus pasta-ateria maistui reissun jokaisena päivänä. Vähän tietysti ravintolaa ja kadunkulmaa vaihtaen, mutta samaa sitä-itseään eri paketissa, niin kuin sanotaan.
Kun festaritoimistolle lopulta ilmestyi jengiä, he pujottivat festaripassin kaulaani ja toivottivat tervetulleeksi. Ja tästä eteenpäin olet sitten omillasi. Tyypit, joiden kanssa olin ollut yhteydessä ennen festaria, pyörivät kyllä “koko ajan täällä jossain”, vaan ei kuitenkaan törmätty koko viikonlopun aikana. Harmi, näin magealla ja semi-isollakin festarilla voisi olla jotain pientä hostausta ja briiffausta leffojen tekijöille, vielä kun täältä asti paikalle lompsii. Mutta siinähän sitä seikkailtiin.
Ensimmäinen lyhärinäytös pyörähti käyntiin ihan samoilla sekunneilla, kun yritin orientoitua tulevaan viikonloppuun pääteatterin käytävillä. Vilautin siis vastalaminoitua festaripassiani, hyppäsin Progr-teatterin penkille ja tsekkasin Backflash-näytöksen, jossa pyöritettiin Shnit-festarin edellisvuosien palkittuja ja yleisön diggailemia lyhäreitä. Jo siinä vaiheessa valkeni, että tulevina päivinä tulisi nähtyä todella kovia lyhäreitä. Taso oli jotensakin äimistyttävä.
Ennen dok-blockia ja kutkuttavaa Sniikkereiden Sveitsin ensi-iltaa tsekkasin vielä festareiden kansainvälisen kilpailusarjan näytöksen numero 8. Yhteensä kahdeksan lyhäriä marssitettiin screenille kahdessa erässä ilman sen kummempia taukoja tai seremonioita. Tykki lauloi ja leffat pyörivät. Ja taas Suomen yhden miehen edustustossa hämmästeltiin.
Heti ensimmäisenä esitetty saksalaisen Julia Schwarzin leffa Nacht das Leben (muistaakseni englanniksi At Night) oli suvereeni episodilyhäri kourallisesta ihmisiä, jotka samana yönä kokevat oman lapsen kuoleman, autokolarin, hälytyksen tapaturmapotilaan leikkaukseen, ja nämä kaikki sulavasti keskenään lomittuneina. Schwarzin teos oli Innaritun leffojen ja toisaalta Paul Haggisin Crashin ihailijalle elämys ja täyttymys. Enough said.
Samasta näytöksestä jäi mieleen myös RentneR-animaatio, jossa mies käy tahtojen taistelua “naapurinsa” kanssa, joka asuu saman kämpän katossa ylösalaisin omassa “asunnossaan”. Tätä maailmaa sitten flippailtiin edes takaisin hämmennyksen tason mukaan. Symppis oli myös Tukholman Dramatiska Institutetin tuotos Anton som ingen ser, jossa pieni kundi muuttuu sairaalan remonttimiehen innostamana oikeasti näkymättömäksi ja pöllii lääkäreiden taukohuoneen kaksi viimeistä pullaa.
Mitäs sitten. Illalla City2-teatteriin kerääntyi ainakin 60 ihmistä tsekkaamaan dok-block -dokkarinäytössarjaa, jossa oli Sniikkereiden lisäksi myös toinen suomalainen piissi: Arthur Franckin ja Oscar Forsténin Kiinnipitäminen, jonka tekijät ovat sattumalta myös leffantekijän tuttuja. Jätkiä ei Bernissä näkynyt, mutta ikämieskiekkoilijat vetosivat kyllä berniläisyleisöön!
Sniikkerit meni sen sijaan Sveitsin jengiltä vähän pahemman kerran ohi. Teatterissa oli aivan hiljaista koko leffan ajan, ensimmäiset ja ainoat naurut irtosivat kengännumero 38 kohdalla. Voihan olla, että jengi nautti leffasta ja sen huumorista ääneen nauramattakin, mutta viimeistään Topin heittäessä kehiin surun tunteen käsillään tunnelma teatterissa suistui jonnekin hämmentävän ja hupaisan välimaastoon.
Keskellä hiljaisuutta jollakin alkoi soida jonkun viattoman katsojan matkapuhelin. Mikälie-polyfoninen soittoääni ja sopiva demppaus laukun kangaskerrosten alta saivat soittoäänen kuulostamaan aivan siltä kuin se olisi ollut osa leffan ääniraitaa. Itsekin kelasin aluksi, että teatterin äänentoistosta tulee nyt jotain toista lähetystä Sniikkereiden kanssa päällekkäin - kunnes tajusin, että puhelinhan se on, eikä omistaja aio sitä hiljentää. Näin siis edettiin soittoäänen rytmeissä aina seuraavaan tanssijaksoon asti ja siitä kohti ääretöntä ja sen yli! Sori vaan, Timo, mutta muutama sveitsiläinen saataa pitää sua tätä nykyä melko tahdittomana äänisuunnittelijana.
Doc-blockista, niin kuin kaikista Shnitin näytöksistä, jäi kuitenkin hyvä mieli. Siksi, että leffat olivat vaan niin hyviä ja joukossa oli paljon pätkiä, joita oli tehty suurella ilolla ja vähän veikeälläkin asenteella. Eikä missään nimessä vähiten siksi, että ennen Sniikkereiden näytöstä teatterin skobeista pauhasi taustamusiikkina Atariksen Boys of Summer! Gotta feel it.
So so so, Sveitsi oli ja meni, nice and fresh. Lisää fiiliksiä niistä reilusta 60 lyhytleffasta, jotka tuli siellä nähtyä, ja kaikesta fiilistelystä niiden välillä may or may not be posted later on. Moleskinessä on kyllä värikkäitä merkintöjä, tästä blogista kun ei vaan koskaan tiedä. You know the deal.
